Reilu vuorokausi matkantekoa

Lähdin kotoa eilen asemanvärn huiskuttaessa yhdentoista junalla. Useamman tunnin (Keuruu, Haapamäki, Keuruu taas, Tampere, Tikkurila) puksuttamisen jälkeen minut poimi kyytiin Juho Leppänen, rohkea nuoriherra elokuvasta Autolla Nepaliin. Sain vietäväkseni muutaman tavaran hänen vanhemmilleen Kathmanduun.
Kentällä tapasin Miian ja Lukan, jotka toivat minulle passin Intian viisumeineen.
Lento Delhiin sujui elokuvaa katsellessa, ja torkkuessa. Sain myös hyviä neuvoja Intiassa matkailuun vieressäni istuneista intialaisherroilta.
Delhin kentällä olikin melkein kellonympäryksen verran aikaa ihmetellä ohikulkijoita. Joka paikassa haluttiin katsoa passia ja matkadokumentteja. Konekiväärisetiä oli joka nurkalla. Ystävällisiä kylläkin. Pääsin seuraamaan aitiopaikalta harjoituksia, jotka ilmeisesti liittyivät Obaman huomiseen saapumiseen Intiaan. Olin nukkunut nimittäin viitisen tuntia aulassa, jossa odotetaan pääsyä check in-alueelle (sinne pääsee vasta kuusi tuntia ennen koneen lähtöä). Heräsin, kun viereeni tuli turbaanipäinen setä koiran kanssa. Hän kertoi harjoituksista, ja oli itsekin menossa hetken päästä mukaan koiran kanssa.
Harjoitukset olivat aika merkilliset. Yksi porukka esimerkiksi purki kiväärejä silmät sidottuna, ja toiset laskeutuivat köydellä viereiseltä sillalta.
Jossain vaiheessa viereeni ilmestyi nainen, joka sääti jotakin tavaroidensa kanssa ja lopulta ei saanut enää laukkuaan yksin kiinni. Tarjoudun avuksi, ja siitä alkoi parin tunnin keskustelu opetuksesta, kasvatuksesta, perinteistä ja maailman parantamisesta. Australiassa, Melbournessa, kertoi asuvansa tämä intialaissyntyisen Sharon. Opettajana hän tunsi Suomen maineen koulutuksen kärkimaana, ja vaihdoimme yhteystietoja.
Myöhemmin istuin tavaroineen kahvia juomassa ja neuvomassa, kun penkin toisessa päässä istunut nuori musliminainen siirtyi viereeni ja halusi jutella. Hetken päästä hänen isosiskonsa, joka oli pukeutunut vain silmät paljastavaan huntuun, tuli myös viereeni. Nuoret naiset, 19 ja 24-vuotiaat, olivat matkalla Saudi-Arabiaan pyhiinvaellusmatkalle. He olivat kotoisin Kashmiristä, ja matkalla vanhempiensa kanssa. Moneen kertaan kysyivät, olenko tosiaan yksin matkalla. Tajusin kyllä vahvasti, kuinka etuoikeutettu olen, kun saan matkustaa vapaasti ja yksin!
Kolmas mukava juttutuokio syntyi lähtöportilla, kun SpiceJet-lentoyhtiön lentoemäntä tuli ihmettelemään neulomistani. Hän ei ollut koskaan nähnyt ulkomaalaisen neulovan. Muutenkin sain paljon hymyjä ja katseita osakseni, koska tottakai neuloin ja luin Tarua Sormusten Herrasta yhtä aikaa...
Kathmanduun koneessa vieressäni istui kaksi kauniisti pukeutunutta punjabilaisnaista, jotka halusivat moneen kertaan tutkia neulettani. Sitä piti esitellä edessä istuvillekin. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta rouvat pitivät minusta huolta: he tarjosivat koko matkan ajan seitsemän sortin eväistään.
Pääsin perille illan pimeydessä. Olin varannut kuljetuksen majapaikkaani, Sanu Housen, kautta. Sen verran olin lukenut paikallisten taksikuskien huijausyrityksistä, että maksoin mielelläni jonkun dollarin lisää turvallisemmalta matkavaihtoehdosts.
Ai niin! Pääsin näkemään Delhissä kaksi käsityöläistä, toinen teki kangaspuissa huivia, jonka valmistukseen kuluu puolisen vuotta, ja toinen teki upeita rasioita marmorista ja värikkäistä kivistä.