Viides päivä

Tämän päivän bussimatka Sitapailaan meni jo ihan rutiinilla, itse asiassa jopa torkuin osan matkaa. Oli mukava mennä tehtaalle, kun kymmenen iloista naista toivotti hymyillen huomenta. Tänään osa porukasta jatkoi kirjaprojektia, ja osa teki pieniä laatikoita teepusseja varten. Minä pääsin teelaatikkotiimiin. Laatikko oli liimattu kasaan pahvista, siihen tehtiin kansi, laatikko päällystettäisiin, siihen laitettiin samanlainen nappisysteemi kuin kirjankin. Monivaiheista nypertämistä, itse asiassa jopa muutama työvaihe oli vähän haastavakin, kun laatikko oli niin pieni. Minua opasti Subathra, joka opasti minua melko suppealla sanavarastolla: very good tai no good. Onneksi sain enemmän very good-kommentteja.
Ennen lounasta Narayani halusi vielä näyttää paperin värjäystä, ja hän käytti samaa systeemiä, millä mekin olemme värjänneet kangasta koulussa. Sain tuon kauniin paperin muistoksi.
Halusin myös antaa jotakin, koska minut oli otettu niin hyvin vastaan tehtaalla. Vein levyn suomasta suklaata, ja jokaiselle naiselle kaksi vihreää lasista rannerengasta. Olen aika ylpeä itsestäni, kun osasin sanoa jokaiselle nepaliksi: kiitos, pikkusisko Hira tai kiitos, isosisko Gobini.

Bahini-Subathra, pikkusisko Subathra kutsui minut lounaalle vanhempiensa taloon, joka on ihan tehtaan vieressä. Subathra asuu itse perheensä kanssa kauempana. Vanhempien taloa kutsutaan muuten nimellä maiti, äidin talo. Talon kellarissa asui kaksi vuohta! Sitten kiivettiin muutama kerros ylöspäin, jossa äiti, isä, Subathran veljen vaimo ja lapsi olivat jo syömässä. Minulle tarjottiin vasta paistettua leipää, sellaista rieskanoloista, ja kasvismuhennosta. Voi hyvä ihme, että vauva oli suloinen pikku pallero! Vauvan äiti oli opettaja paikallisessa koulussa, ja puhui hyvää englantia. Subathran äiti hoitaa vauvaa sillä aikaa kun äiti on töissä. Tänään oli kuitenkin vapaata koulusta, koska oli marttyyrien muistopäivä.

Menin lounaan jälkeen vielä hetkeksi tehtaalle, ja Binu tahtoi näyttää minulle ravintolan, jonka hänen perheensä omistaa. Ravintola oli lähellä bussipysäkkiä, ja kävelimme yhdessä alas kylästä. Yritin kyllä sanoa, että olen jo syönyt, mutta hän istutti minut keittiön puolelle, ja laittoi ruokalistan eteeni. Nepalilainen kasvispitsa ei ollut hullumpaa laisinkaan. En saanut maksaa, vaikka yritin. Ja lisäksi Binu vielä saattoi minut bussille, ja estelyistäni huolimatta maksoi matkani. Tällaista vieraanvaraisuutta en ole kokenut ennen. Ihmiset antavat vähästäkin, ja olen saanut olla kunniavieraana. Ihan kuningatarfiilis!

Kotimatkalla pysähdyin Ekantakunassa, missä tehtaan kauppa sijaitsee. Tein pienen tilauksen, koska haluan tuoda Suomeen nepalisiskojeni tekemiä tuliaisia. Sovin omistajan kanssa, että saan hakea tilauksen tehtaalta, jotta voin vielä hyvästellä naiset. Jätin heille jo yhteystietoni, ja sainkin jo muutaman kaveripyynnön Facebookissa. Narayanilla ei ole edes kännykkää, mutta sain hänen numeronsa. Hän oli aidosti surullinen, kun lähdin. Lupasin soittaa hänelle joskus. Voi kun voisin ottaa hänet mukaan, vaikka kotiapulaiseksi, maksaisin ilolla tuplapalkan!

Meitä on tällä hetkellä viisi vierasta täällä majatalossa, kaksi amerikkalaista lääkäriopiskelijaa, jotka tekevät töitä paikallisessa sairaalassa. Alle kolmekymppisiä miehiä, Devon ja Tom nimeltään. Toinen on ensiavussa ja toinen ortopedisellä puolella. Aika mielenkiintoisia tarinoita he kertovat, näkevät paljon sellaista, mistä ovat vain lukeneet oppikirjoista. Sitten eilen tuli myös amerikkalainen Sharon, joka on ollut täällä aiemmin puoli vuotta. Hän tekee töitä ilmastonmuutokseen liittyvän projektin parissa. Äärettömän mielenkiintoisia keskusteluja on ollut tuolla Saritan keittiössä. Tänään päivällisellä lääkäripojilla oli auki minun lainaamasi kirja ja kartta Annapurnan alueen vaellusreiteistä, ja he lähtevät sinne viikoksi. Korkein paikka heidän suunnittelemallaan reitillä on noin 5400 metriä. Se on melkein yhtä korkealla kuin Everest Base Camp. Ehkä ehdin itse kävelemään Pokharan alueella pariksi päiväksi, vaelluksen aika on sitten myöhemmin. Hauska nähdä muiden innostus. Ehkä täytyy myöhemmin tulla tänne uudestaan kuuntelemaan poikien vaellustarina.

Neljäs päivä

Tänään lähdin "paperitehtaalle" puoli yhdeksän maissa. Bussimatka ja reilun kilometrin kävely kesti tunnin ja vartin. Mikäs kiire tässä valmiissa maailmassa?
Tänään yhdessä töitä tehdessämme selvisi lisää siitä, että maailma ei tosiaan ole valmis.
Teimme samaa kirjaprojektia kuin eilen, ja sain kuulla olevani "very talented", kun osasin laittaa kaksi nappia reikiin. Ei sen enempää työstä, muuta kuin että istuin naisten kanssa seitsemän tuntia tekemässä yksitoikkoista sarjatyötä. Kuitenkin olosuhteet olivat ihan hyvät ja tunnelma vielä parempi. Mutta sitten uskalsin kysyä palkkaa.
Ymmärtääkseni kyseessä on reilun kaupan mandaatilla toimiva pitkäikäinen yritys. En tiedä, mitä nepalilaisesta kuuluisi ansaita kuussa. Nämä naiset kertoivat saavansa 5000 rupiaa. Se on 45 euroa. Jotenkin toivon, että tässä olisi ollut kysymyksessä kielimuuri, mutta kun kysyin, mitä he toivoisivat saavansa, niin vastaus oli 9000-10000. Edellisenä päivänä omistaja haki minut paikalle, ja kertoi Thaimaan matkoistaan. Nyt ei ole tarkoitus mustamaalata ketään, mutta aion kysyä täällä olevilta suomalaisilta, miltä tilanne kuulostaa, ja voidaanko siihen puuttua ilman että naiset joutuvat ongelmiin. Miehet tienaavat enemmän, vaikka tekevät käytännössä samaa työtä, tosin eri työvaihetta.
Palaan asiaan myöhemmin, kun tiedän lisää. Mutta jäi vihainen ja surullinen olo.

Paljon iloisia asioitakin tänään. Opin kaikkien naisten nimet! Rama, Andi,  Narayani, Subhatra, Majhu, Hira,  Parbati, Sabina, Bishnu ja Binu istuivat kanssani saman pöydän ääressä. Miehistä muistan osan, Sunil, Naresh ja Ram. Olen ylpeä itsestäni, että edes muutamia sanoja tarttui mieleen taas tänään.
Päivän rytmi tehtaalla on sellainen, että töt aloitetaan puoli kymmenen. Kahdelta on lounastauko, ja puoli kuudelta työt loppuvat. Silloin alkaakin jo olla hämärä. Välillä saatetaan käydä vessassa, mutta muita taukoja ei ole. Työn lomassa jutellaan, joku saattaa laulaakin. Tunnelma on hyvä, eikä liian kiireinen. Koska tahti on sopiva, en oikeastaan itsekään kaivannut taukoja. Toista on sitten, kun työ jatkuu kuutena päivänä viikossa, eikä lomia juurikaan ole.
Sain tänään uuden nimenkin: didi-Anna. Se tarkoittaa isosisko-Annaa. Minulla on nyt kymmenen sisarta Nepalissa, mutta yksi on kyllä ihan erityinen. Ehkä se johtuu siitä, että hän osaa puhua englantia jonkin verran, mutta hän on myös todella sydämellinen ja aidosti kiinnostunut minusta. Hänen nimensä on Narayani, ikää 31 vuotta. Tänään hän toi naapuritalosta minulle lounasta, jonka hänen äitinä oli valmistanut. Se sisälsi perinteistä nepalilaista ruokaa, käytännössä pop corneja ja soijapapuja. Lisäksi oli jotain kasvishöystöä, ja yksi naisista antoi perunapöperöä. Minä puolestani tarjosin suomalaista hapankorppua. Illalla tehtaalle tuli käymään myös Narayanin tytär, kohta kahdeksanvuotias koululainen. Hän istui pitkään vieressäni ja auttoi työssä. Tein myös hänelle letin. Miten kauniit, paksut hiukset, sievä ja suloinen tyttö!
Lähden tästä pian päivälliselle majataloon keittiöön. Aamulla Sarita kertoi, että he ovat omavaraisia riisin suhteen, eli sadekaudella, kun turisteja on vähän, he viljelevät riisiä. Heillä on myös pelto, jossa he kasvattavat monenlaisia kasviksia, tällä hetkellä valkosipulia. Hieno homma, tosin pelto on ihan tässä lähellä, eli saasteisella kaupunkialueella.
Muutamia kuvia päivästä. Kuvissa on myös uusi pikkusiskoni Narayani tyttönsä kanssa.

Kolmas päivä

Ensimmäinen oikea harjoittelupäivä.

Tämä on vaan oikeasti niin totaalisen erilaista, että on vaan mentävä virran mukana. Oikeastaan se on minulle aika helppoa, johtunee huolettomasta luonteesta ja myös ammatin kasvattamassa kärsivällisyydestä.
Aamulla Sarita saattoi minut bussille. Bussiin voi nousta ihan mistä vaan, ja niitä kulkee ihan koko ajan. Rahastajat hyppäävät välillä bussista ulos ja huutelevat jatkuvasti samaa hassua litaniaa ohikulkijoille. Tiesin, että minun pitää jäädä pois Sitapailan risteyksessä, saman kehätien varrella Kathmandun itäpuolella. Matkan pituus on ehkä seitsemän kilometriä, mutta se kesti kolme varttia. Bussista noustuani soitin Lokta Paper Craftin omistajalle, joka lupasi hakea minut. Istuin ja katselin ohikulkevia ihmisiä, komeinta näkemääni kukkoa, ja pientä poikaa, jonka äiti möi tupakkaa ja makeisia ohikulkijoille. Poika oli ehkä kolmevuotias. Hän tanssi välillä itsekseen, karkaili äidiltään, pissasi maahan ja teki sitten kepillä hauskoja kiemuroita kosteaan maahan. Suloinen poika. Siinä hän vietti pienellä betonialustalla koko päivän, näin heidät uudestaan takaisin tullessani.
Tämä pomo tuli sitten tunnin päästä soittonsa jälkeen. Hän vei minut noin kilometrin päähän, Sitapailan kylään. "Tehdas" sijaitsi ison talon pihassa suuressa katoksessa. Siellä oli pitkien pöytien ääressä kymmenisen hymyilevää naista ja katoksen toisessa päässä muutama mies. Yksi miehistä puhui englantia, ja naiset olivat hyvin kiinnostuneita minusta. Yhtä ja toista juteltiin päivän aikana, vaikka kielimuuri oli korkea. He halusivat kuulla perheestäni ja työstäni. Onneksi minulla oli muistikirjassa lasten valokuvat.
Urakkana oli valmistaa tuhat kappaletta kirjoja loktapaperista. Kirjat menivät Saksaan hyväntekeväisyysjärjestölle. Kirjan sivut oli jo leikattu ja laitettu valmiiksi nippuihin, tänään tehtiin kansia.
Miesten tehtävänä oli leikata pahvit oikean kokoiseksi. Sen jälkeen joka työvaihetta teki yksi tai kaksi naista. Kannet tehtiin rypytetystä paperista, ja tätä rypytystä teki kaksi naista. Yksi nainen laittoi liimaa kannen viiteen eri osaan. Minun tehtäväni oli liimata osat paperille oikein. Sain kehuja, että opin nopeasti. No, homma oli todella helppo. Seuraavaksi paperin reunat leikattiin pois, kuten kulmatkin, ja paperi käännettiin ja liimattiin nurjalle puolella. Siis vähän niinkuin kontaktimuovin laittaminen. Sen jälkeen nimen kohdalle tehtiin aukko, siihen liimattiin muovi ja teksti.
Opin pari sanaa nepalia: amma (äiti), buba (isä) ja didi (isosisko). Opin muutakin, mutta unohdin saman tein. Todella vaikea kieli! Esimerkiksi yhden käsityökaupan nimi on Sana Hastakala. Kana Sastamala, hana kasta sala. Kaikki kuulostaa samalta!
Lounasta syötiin kahdelta, minulla oli eväät mutta naiset halusivat jakaa omastaan. Istuimme piirissä, ja kaikki halusivat minun maistuvan heidän ruokaansa. Kanan jätin väliin, muu oli oikein hyvää. Aivan ihana puhelias nuori nainen Naraeni (näin hän lausui nimensä, en tiedä miten se kirjoitetaan) halusi ruokatauolla esitellä kylää. Hän huuteli kaikkiin taloihin ja ihmiset tulivat tervehtimään minua. Kävimme myös heidän temppelissään. Pysähdyimme myös toisen työntekijän kotona, joka tarjosi minulle vastapaistettua leipää. Tämä Naraeni oli kuin aurinko. Ihana mennä sinne vielä kahdeksi päiväksi, vaikka työ onkin yksitoikkoista. Toivottavasti opin muutaman uuden sanan.
Paljon muutakin kerrottavaa olisi, miljoonia yksityiskohtia. Sain erityiskohtelua, minulle tarjottiin teetä moneen kertaan, saatettiin vessaan, syödessä muut istuivat maassa mutta minulle tuotiin jakkara.

Jouduin lähtemään varhain, kolmen maissa, ja Naraeni kysyi kulmat kurtussa, että eikö minun ole hyvä olla täällä? Vakuuttelin, että kyllä on, mutta minun piti lähteä hoitamaan asioita kaupunkiin.

Eilen sain mailia lentoni peruuntumisesta, ja päätin hoitaa asian kuntoon heti. Sainkin lennon edelliselle illalle, mikä on ihan hyvä. Asian selvittämisen jälkeen otin taksin Pataniin, ja tuo matka oli sellainen, että välillä oli pidettävä silmät kiinni. Liikenne on ihan uskomatonta. Harvoin ihminen kaipaa sellaista asiaa, kun liikennevalot.
Kävin kotimatkalla Patan Durbar-aukiolla, joka on Unescon maailmanperintökohde. Uskomaton temppelialue. Täytyy käydä ajan kanssa joku toinen päivä.

Majapaikassa

Varasin alunperin majapaikan Kathmandun turistikeskuksesta, Thamelista. Jotenkin jäin kuitenkin miettimään jotakin vähemmän länsimaista, ja aloin selailla nettiä uudelleen. Lisäksi muutamat suomalaiset suosittelivat Patania Kathmandun sijaan.
Löysin hostelbookersin kautta lupaavan kuuloinen paikan, ja mielelläni valitsen sellaisen, joita muut matkailijat ovat suositelleet. Paikan nimi on Sanu's House, se on vihreä kerrostalo Kathmandua kiertävän kehätien varrella.
Paikka on jokaisen netistä lukemani kehun arvoinen, ei ulkoisten puitteiden vuoksi, vaan todella ystävällisen ja avuliaan emännän vuoksi.
Majapaikassa asuu emäntä Sarita perheensä kanssa, ja heidän uskontonsa ja kulttuurinsa näkyy talossa. Äsken päivällisellä istuessani hänen isänsä lauloi naapurihuoneessa jotain uskonnollista laulua suitsukkeen tuoksuessa. Aamulla hänen sisarensa tekee kouluun lähtöä, ja tänään äiti paikkasi vaatteita ulko-oven edessä. Kaikki hymyilevät.
Huone on suuri, kaksi pylvässänkyä verhoineen, vaatekaappi, työpöytä ja iso parveke. Kulunutta, mutta siistiä. Talossa on yksinkertaiset ikkunat, ja huoneessa on viileä. Oikeastaan kylmä, korkeintaan 15 astetta. Olen varautunut siihen, en kantanut paljon vaatetta mukanani, mutta se minkä toin, on nimenomaan lämmintä ja käytännöllistä. Täältä saa ostaa kevyempää vaatetta muutamalla eurolla, paikallisesti käsityönä valmistettua.
Sängyssä on paksut täkit, ja minulla on pieni, ohut untuvamakuupussi mukana. Oikeastaan ei ole hullumpaa istua peittoihin kääriytyneenä ja lukea kirjaa, kun on kävellyt koko päivän.
Sähköt tulivat juuri äsken. Joka päivälle on oma aikataulunsa, milloin sähköt toimivat. Tänään pimeää aikaa oli kaksi tuntia, huomenna kolme. Päivälläkin näyttävät sammuttavan valot aina kun mahdollista, ja vieraita pyydetään säästämään vettä. Suihku ja vessat ovat yhteisissä tiloissa, alkeellisen, mutta toimivat.
Ruoka syödään talon alakerrassa, talon keittiössä. Vieraita varten on patjat kahdella seinustalla, ja ruoka tuodaan kulhoissa lattialle. Aamupalana on ollut ihania inkiväärin makuisia lettuja hunajalla, ja perunaruokaa. Illallinen oli tänään riisiä kahdella kasvislisäkkeellä. Sekä aamiaisella että illallisella tarjoillaan herkullista teetä, jossa on paljon maitoa, sokeria ja mausteita.
Niin, emäntä Sarita on aikamoinen enkeli ollakseen buddhalainen :) Tänään hän auttoi minua hankkimaan paikallisen SIM-kortin, koska minun on soitettava tuttaville ja harjoittelupaikkoihin. Kävimme siis hoitamassa asian yhdessä, ja hän täytti kaavakkeen puolestani. Illalla selvisi, että kortin myynyt liike oli unohtanut ottaa tietyn kopion passistani, jotta kortti saataisiin aktivoitua. Sarita kävi hoitamassa asian sillä aikaa kun istuin illallisella.
Mitä sitten maksaa tämä kaikki? Kuten sanottu, fasiliteeteissä on länsimaisittain toivomisen varaa. Partiotytön näkökulmasta kaikki sujuu paremmin hyvin. Yö aamiaisineen maksaa viitisen euroa. Päivällinen vajaan kaksi euroa. Periaatteessa päivästä voisi selvitä kympillä! No, ihan siihen en pääse, eikä onneksi tarvitse.
Tämä on hyvä paikka. Ehdin asua myöhemmin paremminkin, mutta en jaksa uskoa, että parempaa palvelua saan koskaan. Jos tulet Nepaliin, ja haluat asua maanläheisesti ja tutustua paikallisiin, suosittelen tätä paikkaa. Jos haluat lämpimän suihkun aina halutessasi, länsimaisen aamiaisen ruokapöydän ääressä ja lämmittelyn huoneen, tämä ei ole sinun paikkasi. Minun kotini tämä on ainakin viikonloppuun saakka, saa nähdä onko seuraava koti jopa pienen lentomatkan päässä...

Toinen päivä

Tänään minulla oli sovittu tapaaminen Patanin eteläosassa, Ekantakunassa, Päivi Leppäsen kanssa. Päivi toimii yhteyshenkilönä minun ja harjoittelupaikkojen välillä.
Menin paikalle taksilla, jonka kuskille yritin Päivin ohjeiden mukaan selittää, että paikka sijaitsee ison puun lähellä. Emäntäni Saritan mukaan kaikki tietävät Ekantakunan ison puun. Tämä kaveri ei ymmärtänyt sanoja BIG TREE, vaan olisi halunnut viedä minut paikkaan ZOO. Selvisin tilanteesta piirtämällä puun kuvan ja viittomalla.
Päivin kanssa juttelimme kahvilassa, ja tulevien viikkojen suunnitelmat alkoivat selvitä. Saattaa hyvin olla, että vaihdan maisemaa ensi maanantaina. Siitä lisää, kun asiat varmistuvat.
Huomenna menen kaupungin toiselle laidalle, jossa toimii Lokta Paper Craftin "tehdas". Menen sinne kolmeksi päiväksi tutustumaan heidän toimintaansa ja toivottavasti pääsen tekemään kirjoja paikallisella tyylillä.
Loppupäivän käytin tutustumalla paikallisiin käsityöliikkeisiin, ja niiden tarjontaan. Tämä liittyi yhteistyöhöni Store of Hopen kanssa, tarkoituksena olisi löytää heille paikka, jossa he voisivat teettää suunnittelemiaan keittiötekstiilejä. Yksi erittäin sopivan oloinen löytyikin.
Tämä kädentaitojen määrä ja kirjo on täällä aivan häkellyttävä.  Skaala on laaja niin tekniikoiden, laadun kuin hinnankin suhteen. Ehkä suurimman vaikutuksen ovat tehneet vanhojen talojen ikkunoiden puukaiverrukset. Myös temppeleitä on joka nurkalla, ja niiden patsaat ovat samaan aikaan hienoja, mutta vähän hurjan näköisiä.
Tänään löysin mahtavia huopatuotteita, kirjottuja tekstiilejä, kuparitöitä, keramiikkaa...
Alla on kuvia eiliseltä ja täältä päivältä. Jostain syystä saan kirjoittaessani näkyviin vain ensimmäisen, joten en pääse kirjoittamaan kaikkiin tekstejä.

Lisää kuvateksti