Poon Hill-trek

Useat teistä lukijoista ymmärrätte selittämättä, miksi on pakko päästä vaeltamaan. Erityisesti jos on eksynyt Nepaliin. Niille, jotka eivät ymmärrä, en aio selittää :)

Aika oli tietysti rajallinen, ja olin kuullut tästä vaelluksesta jo ensimmäisessä majapaikassani Kathmandussa. Pokharan alueella on aivan uskomattomat vaellusmahdollisuudet, tunnetuin reitti on varmaan Annapurna Circuit, joka on muutaman viikon juttu. Sitten on ABC, Annapurna Base Camp-vaellus, joka kestää reilun viikon. Molemmissa noissa vaelluksen korkein kohta on noin viidessä ja puolessa kilometrissä.

Teoriassa ABC-vaelluksen pystyisi tekemään muutamassa päivässä, mutta vuoristotaudin riskin takia se on mahdotonta. Oikeastaan tuo minun tekemäni vaellus on riskit huomioon ottaen paras, jolla pääsee lähelle vuoria tuossa aikataulussa. Minun oli myös otettava opas, koska olin liikkeellä yksin. Opas oli majapaikkaani, Karma Guest Housen omistajan veljenpoika. Alimmassa kuvassa ovat omistaja, ja nuori silmälasipäinen oppaani, Prakash. Mukava kaveri, puhui hyvää englantia, mutta sain kävellä pääasiassa ihan rauhassa: hän pysähtyi jatkuvasti juttelemaan tuttujen oppaiden ja paikallisten kanssa. Minä taas kävelin monta tuntia yhdessä nuorten kiinalaistyttöjen kanssa, juttelin ruokapöydässä kymmenien ihmisten kanssa. Ja sanoin namaste ainakin viidellesadalle vastaantulijalle.

Lähtöpaikka Nayapul, jonne pääsee Pokharasta reilussa tunnissa bussilla tai taksilla, on tuhannen metrin korkeudessa. Ensimmäisen päivän vaellus kesti kuutisen tuntia, ja lopussa oli 3600 luonnonkiviporrasta. Käytännössä tuo porrasosuus oli saman korkuinen, kuin jos kapeat portaat nousisivat Saanalle sen jyrkempää sivua. Ja samaa polkua ihmisten kanssa kantoivat aasit sementtisäkkejä, eläviä kanoja ja coca-colaa turisteille! Ensimmäinen yöpaikan, Ulleri, oli 2020 metrin korkeudessa.

Toinen päivä oli melkein lepopäivä tuohon verrattuna, neljä tuntia ja 800 metriä korkeuseroa. Majapaikka Ghorepani, josta oli jo aivan järisyttävät näkymät. Majatalon terassilta aukeni näkymä kohti maailman seitsemänneksi korkeinta vuorta, Dhaulagiriä, jonka korkeus on 8167 metriä. Ghorepanin ja Dhaulagirin välissä olevan laakson pohjalla oleva joki on tuhannen metrin korkeudessa, eli käytännössä tuo vuori kohoaa ympäristöstään seitsemän kilometriä. Mahtanee olla maailman korkein, jos ajatellaan tuota kokonaiskorkeutta. Aivan aivan hämmentävä näky!

Kolmantena päivänä herättiin ennen viittä, koska tarkoitus oli nousta viereiselle Poon Hill-kukkulalle katsomaan auringonnousua. Sää oli tosi vaihteleva, pilvet ilmestyivät kuin tyhjästä ja hävisivät yhtä
nopeasti. Tuon tunnin kiipeämisen ja laskeutumisen jälkeen mentiin aamupalalle. Matka jatkui kohti Ghandrukin kylää, polku nousi enimmillään Deurali Passin kohdalla 3200 metriin. Tuon jälkeen tuli vastaan ongelma, polku metsän siimeksessä oli lumen ja jään peitossa. Se oli todella liukas, ja en uskaltanut lähteä pienen yrittämisen jälkeen jatkamaan. Useat ihmiset tekivät saman ratkaisun, ei ollut järkeä riskeerata kun ei ollut välineitä tuollaista keliä varten. Tuossa kohdassa seuraani liittyi nuori punahiuksinen ranskatar, Amandine, jonka ystävä päätti jatkaa matkaa eteenpäin. Palasimme siis samaa tiedä Ulleriin. Päivän pituudeksi tuli yhdeksän vaellustuntia, kartalla korkeuseroa 1200 metriä, mutta käytännössä paljon enemmän.

Neljäntenä päivänä jaloissa alkoi jo tuntua, ja päivä alkoikin noiden samaisten portaiden laskeutumisessa. Edellisyön sade oli tehnyt portaista yhdessä mudan ja aasinsonnan kanssa varsin haastavat, mutta selvittiinhän siitä. Loppu olikin sitten helppoa taivalta, tosin jalat eivät antaneet ottaa ihan normaalin mittaisia askeleita. Vaellusaika tunteina reilut neljä, korkeuseroa kilometri.

Lyhyestä virsi kaunis. Olen väsynyt mutta onnellinen ihminen. Vain Martsa puuttui.