Janakpur, osa 2.

Janakpur on hindukaupunki. Siellä asuu parisataa tuhatta ihmistä, joista alle prosentti on kristittyjä. Maithiliyhteisössä on hyvin perinteinen roolijako miesten ja naisten välillä, ja itse asiassa naisia liikkuu kaupungillakin vähemmän kuin Kathmandussa. He eivät myöskään vastaa hymyyn ja tervehdykseen lainkaan yhtä avoimesti kuin sisarensa pohjoisessa. Suoraan sanoen naisen asema on alistettu ja äärimmäisen kaukana tasa-arvosta. Edes länsimaista naista ei erityisemmin arvosteta, miehet menevät sumeilematta jonossa edelle.

Usean länsimaisen valtion avustuksella Janakpuriin on perustettu jo yli kaksikymmentä vuotta sitten Women's Development Centre, joka oli toinen tutustumispaikkani. Keskuksella on paikallisessa mittakaavassa hienot tilat. Siellä tehdään maithilimaalausta, keramiikkaa, paperimassatöitä, kankaanpainantaa, kirjontaa ja ompelua. Osa heidän tuotteistaan on tosi kauniita ja laadukkaasti tehtyjä. Mutta tekstiilipuoli oli aika kehnossa jamassa. Ensimmäisen päivän opettelin naisten kanssa perinteistä kirjontaa, joka oli oikeastaan applikoinnin ja kirjonnan sekoitus. Oikeastaan siinä ei ollut hirveästi opettelemista, pistot olivat tuttuja. Oli mukava istua naisten kanssa lattiatyynyillä tekemässä työtä.

Ensimmäisen päivän aikana tuli selväksi, että paikka ei oikein toimi. Siihen on syydetty ulkomaista rahaa, ilmeisesti melko paljonkin. Keskuksen aukioloaika oli 10-16, mutta naiset tulivat paikalle pikku hiljaa.  Ensimmäiset alkoivat töihin vähän vaille yksitoista. Hetken päästä olikin jo lounastauko, ja ruuan jälkeen naiset istuskelivat pitkään nuotiolla lämmittelemässä. Päivä oli minustakin viileä. Mutta oikeasti kunnollista työskentelyä tekstiiliosastolla oli korkeintaan neljä tuntia. Muilla osastoilla tehtiin nähdäkseni ahkerammin töitä. Palkkakin oli surkea, 4000 rupiaa kuussa.

Huomasin jo ensimmäisenä päivänä, että myymälässä olevien tekstiilituotteiden laatu vaihteli
kovasti. Painetut tuotteet olivat usein tahraisia, painojälki oli epäsiisti ja kuva oli vähän missä sattuu
kohdassa kangasta. Ompelujälkikään ei ollut kovin hyvää. 

Iso syy tähän oli tosi puutteelliset työvälineet. Kankaanpainoseulat ja raakelit olivat yksinkertaisesti huonoja ja kuluneita. Seulat oli kyhätty kasaan nauloilla, kangas oli paikattu moneen kertaan, ja painamisen jälkeen naiset korjailivat seulaa jonkinlaisella aineella. En tiedä oliko se paikallista valotusemulsiota vai mitä, sen selvittämiseen ei yhteinen vajavainen kielitaitomme riittänyt.

Naiset painoivat seulalla isoa kangasta, mutta heillä ei ollut mitään keinoa seulan kohdistamiseen. Lopputulos oli epäsiisti, ja sitä korjailtiin pensselillä. Pyysin managerilta (ainoa mies talossa) muovia,  joka oli tarkoitukseen liian ohutta. Tein kuitenkin malliksi alkeellisen kohdistuskalvon, ja rikkinäisestä seulasta kohdistuskulman. Opetin kohdistamisen perusteet naisille, ja he olivat liikuttavan innoissaan asiasta. Heille ei ollut myöskään selvää, että kangas pitäisi silittää ennen painamista. Painettu kangas vietiin nurmikolle kuivamaan, jossa se helposti likaantui. Aika pitkään
juteltiin pienistä keinoista, joilla voisi painojälkeä parantaa. Koin kyllä suuren onnistumisen hetken opettajana näiden naisten kanssa, kun he hyppivät ja halasivat ja sanoivat moneen kertaan: wonderful, sister! 

Sama jatkui ompelupuolella. Käytiin läpi vähän materiaalioppiakin, ja taas lisää selityksen tärkeydestä. Mutta ei voi tehdä siistiä jälkeä, jos ei ole välineitä. Sakset ovat todella suuria ja raskaita, eivätkä todellakaan teräviä. Nuppineuloja ei käytetä ollenkaan. En voi käsittää, että he saivat noinkin hyvää jälkeä aikaan ilman nuppineuloja!

Tänne paikkaan Päivi tuo yhteiseen käyttöön kolme ompelutarvikepakettia viikon päästä. Minulla ei ollut niitä mukana, koska oli varautunut viemään ne muualle. Mutta on tullut jo moneen kertaan selväksi, että lahjoittamillenne paketille tulee tosiaan olemaan käyttöä. Olin todella iloinen, kun saatoin kertoa naisille, että minulla on teille parempia välineitä. Naiset kokeilivat minun omia kangassaksiani, ja olivat ihan ihmeissään, kuinka terävät ne ovat.

Pääsin samalla näkemään maithilikylän elämää. Näin köyhyyttä, likaisuutta, saastaa ja roskaa. Mutta päällimmäisenä mieleen jäivät ihanat lapset, vapaana kuljeskelevat kotieläimet, pitkin yötä soiva musiikki ja oppimisen ilo. Sekä omani, että naisten.

Voisin kirjoittaa vaikka kuinka pitkästi, miten koin Janakpurin. Siellä ei ollut helppo olla, ja toisaalta oli. Antaa kuvien kertoa lisää. Valitettavasti ne ovat sekaisin, enkä saa niitä tällä vekottimella järjestettyä.